 |
|
28.06.2008 - 08:31
Varaslähtö Tuskaan tapahtui jo torstaina 26. kesäkuuta, kun otsikon mukaiset bändit pääsivät lauteille. Tänä vuonna minulta jää oikea Tuska väliin; hääbudjetti vaatii uhrauksensa. Varaslähdön mukana sai kuitenkin hiukan maistaa festarihenkeä sateineen päivineen.
Epica oli minulle näistä vierain. Hiukan Nightwishin tyylinen hollantilaisbändi naislaulajalla. Ei kuulostanut lainkaan hullumalta ja laulaja Simone Simons tuntui tosiaan laulavan kaiken puhtaasti korkeampia ääniä myöten. Teatraalisen lisän Kaisaniemen keikalle antoi ukkonen, joka sopi Epican mahtipontisiin tunnelmiin kuin nakutettu. Noin muuten keikka meni kohdaltani hiukan ohi. Piti juosta sadetta pakoon anniskelualueen katosten alle. Oivallinen pvc-asustukseni piti kuitenkin minut ja kaverinkin kuivana. Keikkaa sade ei häirinnyt. Amorphis pääsi aloittamaan auringonpaisteessa, mutta kaatosade ajoi jälleen pakosalle keikan loppuvaiheissa. Ehdin kuitenkin ällistellä laulaja Tomi Joutsenen taitavaa livelaulua; miten ihmeessä yhdestä tyypistä voi lähteä sekä niin kauniin puhdas ääni että äreämmän luokan murinaa? Olen ollut todella ihastunut Amorphiksen uusimpaan Silent Waters -levyyn ja hienostihan se nimibiisi toimi livenäkin. Ei kerta kaikkiaan mitään valittamista. Nightwish. Liekö kolmikon odotetuin bändi? Mitä luultavimmin, sillä Kaisaniemen kenttä oli varsin tiiviisti kansoitettu, vaikka iltaa ei oltukaan loppuunmyyty. Kyllähän se hiukan hermostutti; miltä Anette kuulostaa? Laulaako hän vanhoja Nightwish-biisejä? Miltä ne kuulostavat? Olen toki ollut sitä mieltä, että Anette on levyllä hyvin ottanut paikkansa enkä sure Tarja Turusen lähtöä Nightwishistä. Anetten ja Tarjan vertailu on aikalailla turhaa, sillä kyseessä on kaksi niin erilaista laulajaa. Ja hienostihan se Anette suoriutui. Pettymiseen ei ollut tarvetta. Nightwish näytti ja kuulosti nyt bändiltä eikä Tarja Turusen taustaorkesterilta. Aiemmin varjoon jäänyt kitaristi Emppu Vuorinen oli nyt jotenkin paremmin esillä ja ylipäätään koko touhu vaikutti tasapainoisemmalta. Uusimmat hitit, Amaranth ja Bye Bye Beautiful, kuulostivat oivallisilta myös livenä. Nemo ja Wish I Had An Angel sopivat upeasti Anetten suuhun. Tarjan ääni oli kova ja kirkas, se vaikutti biiseihinkin tehden niistä oopperamaisempia (mikä tietysti oli tarkoituskin). Anetten ääni on pehmeämpi ja särömpi, lopputulos on rock-henkisempi. Mahdotonta sanoa kumpi on parempi. Ainoastaan Sleeping Sun oli sellainen, johon jäin Tarjan ääntä kaipaamaan. Nightwishin keikka siis oli erittäin onnistunut ja ylitti odotukset. En kuitenkaan malta olla huomauttamatta musiikillisesti vähäpätöisestä asiasta; Anetten pukeutuminen. Muut olivat pukeutuneet tummiin vaatteisiin (paitsi Tuomas, jolla oli aluksi valkoinen takki). Anettella oli yllään retrohenkinen ruskea/beige pitkähihainen mekko, joka sai hänet näyttämään tasapaksulta 60-luvun amerikkalaisäidiltä. Kaulin vain puuttui. Olen tuskallisen tietoinen siitä, että retro on nyt in, mutta Nightwishin laulajalle se ei sovi. En ehdota mitään kokomustaa, mutta vähän tummempaa (tai vaihtoehtoisesti valkoista) linjaa. Tästä on Nightwishin hyvä jatkaa. 22.06.2008 - 17:42
Minulla on nykyään kunnia omistaa koko sarja ensimmäisenä painoksena ja kaikki kolme ovat erillisiä kirjojansa. Sivuja kertyi n. 1500 ja luin tätä trilogiaa vuoden. Ensimmäiset kaksi kohtuullisen lyhyessä ajassa (mistä tämäkin blogi sai alkunsa) ja kolmannen nyt viimeisen kuukauden aikana. Kolmannen osan luin näin myöhään siksi, että sain sen käsiini divarista vasta jonkin aikaa sitten.
Kirjojen korkeahkosta iästä johtuen takakansitekstiä ei ole, mutta lainaan tässä hiukan Wikipediaa (vaikka tämän trilogian tarinan tietäminen pitäisikin kuulua jonkinasteiseen suomalaiseen yleissivistykseen, joka on imeytynyt meihin jo äidinmaidosta): Täällä Pohjantähden alla on Väinö Linnan kirjoittama romaanitrilogia, jonka osat julkaisiin vuosina 1959, 1960 ja 1962. Trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta on tehty myös samanniminen elokuva vuonna, joka on Suomen 3. katsotuin elokuva. Trilogian kolmannesta osasta tehtiin elokuva Akseli ja Elina vuonna, mutta se ei menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä. Trilogia yhdistää yhden suvun elämän 1880-luvulta 1950-luvulle suomalaisen yhteiskunnan muutoksiin (kieliriidat, nationalismi, sosialismi, ensimmäinen maailmansota, Suomen itsenäisyys, Suomen sisällissota, Lapuan liike, Toinen maailmansota) tavallisen ihmisen kannalta. Trilogian erityisenä ansiona voidaan pitää sitä, että se toi yleiseen keskusteluun vuoden 1918 sisällissodan tapahtumat "toisten" eli sodan hävinneiden punaisten näkökulmasta. Teossarjaa on pidetty fiktiivisyydestään huolimatta kuvaamansa ajanjakson sosiaalisten olojen realistisena kuvauksena, eräänlaisena sosiaalihistorian popularisointina. Historiallisten tosiseikkojen lomassa kirjan pääteemoja ovat pappilan torpparin, Jussin ja hänen perheensä raskas maalaiselämä sekä Koskelan Akselin ja Kivivuoren Elinan rakkaustarina. Pääteemojen lisäksi kirjasarjassa seurataan hyvin tiiviisti räätäli Aadolf Halmeen taistelua työläisten oikeuksien puolesta sekä Töyryn rusthollarisuvun ja Laurilan torppariperheen välistä riitaa. Teoksella on joitain yhtymäkohtia Linnan toisen tunnetun teoksen Tuntemattoman sotilaan kanssa: Tuntemattomassa sotilaassa esiintyvä Vilho Koskela on Akselin ja Elinan vanhin poika. Trilogian lukeminen oli elämäni yksi tunnerikkaimpia tapahtumia kirjallisuuden parissa. Kuten aikanaan jo blogia perustaessani kerroin, että en muista koska olisin oikeasti itkenyt viimeksi kirjan ääressä. Koskelan poikien teloitukset sisällissodassa ja Akselin ja Elinan poikien kaatuminen Talvisodassa sai kyyneleet aidosti virtaamaan. Myös itse hahmot aiheuttivat tunteita laidasta laitaan. En muista, koska olisin viimeksi todella ärsyyntynyt jostakin kirjallisuuden hahmosta niin paljon kuin tekopyhästä nilviäisestä Ellen Salpakarista. Se eukko sai kerrassaan sappeni kiehumaan isänmaallisine aatteineen ja sivistyneistöllisine statuksineen, jossa ratsastettiin myös uskonnolla tehokkaasti, olihan rouva Salpakari ruustinna. Leppäsen Preeti taas toi hellyyttävyyden tunteen. Yksinkertainen ja viattoman naivin oloinen Preeti oli todella sympaattinen hahmo. Sen sijaan hänen tyttärensä Aune herätti ristiriitaisempia tunteita; "kylän jakorasia" tuntui olevan laiska typerys, mutta tietyllä tapaa myös olosuhteiden uhri. Oliko Aunella muita vaihtoehtoja? Olivatko nuoruuden hairahdukset ja hyväuskoisuus Aunen turmio? Vaikka Täällä Pohjantähden alla -trilogian hahmot onnistuivat herättämään tunteita, olivat ne mielestäni myös teossarjan ainoa heikkous. Vasta kolmatta osaa lukiessani heräsin havaitsemaan hahmojen yksiulotteisuuden. Kaikki hahmot rakentuivat yhden tai kahden ominaisuuden varaan eikä niissä ollut sen kummempaa syvyyttä. Syvin hahmo oli varmasti Akseli, jonka kantavin ominaisuus oli isä-Jussilta peritty sinnikkyys. Vaimonsa Elina oli kuin koira, uskollinen ja nöyrä. Räätäli Halme hukkui aattellisuuteensa, rovasti Salpakari viattomaan idealistisuuteensa ja rouvansa taas tekopyhyyteensä. Janne Kivivuori oli monitoimimies (josta käytettiin myös huvittavaa termiä 'pillupoliisi'), Otto Kivivuori naljailija ja Anna Kivivuori uskonnollinen tiukkis. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Etenkin Elinan kohdalla se yksiulotteisuus pisti silmään todella ikävästi. Hän oli kiltti, arvostettu, nöyrä... Ei kerrassaan mitään negatiivista. Vastakohtana rakennettiin Ellen Salpakarin hahmo, jossa taas ei ollut mitään positiivista. Ehkä tähän vaikutti myös kertojan asenteellisuus. "Valkoisissa" oli ne negatiiviset piirteet ja "punaisissa" ne hyvät. Vaikka teos fokalisoitiin punaisten kautta, niin ei sen olisi tarvinnut olla ihan näin räikeän asenteellinen. Olisikohan tämä trilogia neutraalimpi, jos se olisi kirjoitettu nyt? Ihailen kuitenkin Linnan taidokasta tapaa kirjoittaa historiaa viihteellisesti. Ei pelkkiä vuosilukuja tai sotien nimiä, kuten oppikirjoissa, vaan elävää elämää. Mieleen jäi paljon enemmän kuin oppikirjoista lukien. Tarina eteni myös varsin jouhevasti eikä turhaa paikallaan tahkoamista ollut. Ainoastaan Akselin kuoleman nopea ohittaminen jäi kaivelemaan; luulisi sen ansainneen enemmän kuin vajaan sivun verran. Etenkin kun Linna osasi kertoa kuolemasta tunteellisesti, mutta ei siirappisesti. Kritiikistäni huolimatta Täällä Pohjantähden alla -trilogia on yksi mahtavimpia mitä olen lukenut ja ehdottomasti suomalaisen kirjallisuuden helmiä. Rohkenen olla vielä niin ällöttävä, että väitän tämän kuuluvan jokaisen sivistyneen suomalaisen lukemistoon - ainakin kerran elämässään. Nostaisin tämän myös reilusti Tuntemattoman sotilaan ohi. Palaan varmasti tämän pariin vielä joskus myöhemminkin. 17.06.2008 - 09:42
En mikään hillitön Bon Jovi -fani ole koskaan ollut, mutta levyhyllyssä on muinoin julkaistu Crossroads -kokoelmalevy ja kyllähän ne balladit koskettavat ja menevämmät biisit saavat jalat rummuttamaan. Olen ihaillut Jon Bon Jovin taitoa laulaa varsin tunteellisesti ilman että se kuulostaa tekemällä tehdyltä tai muuten vain yliyrittämiseltä.
Nyt sitten kun kyseinen poppoo tuli jälleen Suomeen, niin pitihän sitä kaverin kanssa mennä katsomaan millainen Bon Jovi on lavalla. Koska kaveri liikkuu pyörätuolilla, niin paikkamme olivat invakatsomossa. En tiedä oliko juuri se paikka syynä vai mikä mätti, mutta keikka oli ihan hirveä pettymys meille molemmille. Saavuimme paikalle juuri n. klo 20. Luulimme, että näemme lämppärin, mutta Bon Jovi aloittikin itse n. 20:30. Tosin minulla meni vähän aikaa tiiraillessa ja ääntä kuunnellessa, että onko tuo Bon Jovi, mutta lopullinen tunnistus tapahtui Richie Samboran kautta. Lavan takaosassa oli kyllä iso näyttö, mutta invakatsomoon siitä näytöstä näkyi vain toinen reuna. Mitä hiton järkeä on laittaa näyttö niille, jotka lavalle näkevät muutenkin? Kaveri totesi, että yleensä nuo näytöt laitetaan lavan sivuille, jotta reunayleisökin näkee mitä lavalla tapahtuu. Olimme tietysti vielä alimmalla tasanteella, joten ajoittain hiukan pomppimalla näki mitä lavalla tapahtui. Ja mitä lavalla sitten tapahtui? Muutama setä kävi vähän soittamassa kitaraa. Jon yritti hitusen jotain rokkarin elkeitä nostamalla biisin lopussa kitaran pystyyn, mutta aika säälittävää sekin oli. Pari pomppaisuakin taisin nähdä, mutta yleisesti ottaen meininki oli aika väsynyt. Hesarin arviossa sitä kutsuttiin konstailemattomuudeksi, minä sanon väsyneeksi. Ja väsyneeltä vaikutti yleisökin. Ainakin reunamilla. Mitä yleisössä sitten tapahtui? Minä ja kaveri jaksoimme nyökkäillä päitämme hiukan You Give Love A Bad Name:n ja Runaway:n tahtiin, muuten tyydyimme vain kuuntelemaan. Uudet biisit olivat meille hiukan outojakin. Invakatsomon muu yleisökään ei näyttänyt yhtään sen innostuneemmalta. Muutama lauloi tunnetuimpien hittien aikana, mutta muuten oli aika vaisua. Muutamat näpyttelivät tekstareita tai rupattelivat keskenään. Porukkaa ravasi jatkuvasti sisään ja ulos, ja kenttäpaikkojen reunimmaiset ihmiset näyttivät yhtä kyllästyneiltä kuin invakatsomossa olleet. Lavan edessä näytti olevan hiukan tiiviimpi tunnelma. Kokemus oli aika lattea. Lähdimme pois noin 1,5 tunnin jälkeen ennen kuin nukahdimme pystyyn. Kuuntelen kyllä jatkossakin Bon Jovia mielelläni, mutta taidan tyytyä vain studiolevyihin. 12.06.2008 - 13:24
Koulut päättyivät oikeasti jo jokin aika sitten, mutta minun kesälomani alkoi vasta tämän viikon tiistaina klo 17:56. Kävelin nimittäin suomen kielen tasokokeesta ulos.
Loppukevät kului siis ahkerasti tasokokeeseen valmistautuessa. Normaalistihan kirjallisuusaineiden opiskelijoilla on suomen kielen sivuaineoikeus (joka noin muuten on rajoitettu), mutta kun minä olen pääaineen vaihtaja enkä ole päässyt lukemaan kirjallisuutta pääsykokeen tai avoimen yliopiston kautta, jouduin menemään tasokokeeseen. Tasokokeen kautta saa vuosittain 15 opiskelijaa suomen kielen sivuaineoikeuden. Ainejärjestössäkin puitiin tätä epätasa-arvoista asemaani (muihin kirjallisuudenopiskelijoihin nähden) ja se vietiin jopa laitosjohtoryhmäänkin. Kenen etu on, että valmistumista viivästytetään tällä tavoin? Ehdotimme jopa tällaisissa tapauksissa sovellettavaksi tapauskohtausta suomen kielen sivuaineoikeuden antamista. Minulla kun oli näyttöä siitä, että en vaihtanut kirjallisuuteen vain kikkaillakseni itseni tasokokeen ohi, vaan minulla oli (ja on yhä) selkeä tavoite valmistua äidinkielenopettajaksi. Yritys meni karille, mutta silti kiitän ainejärjestöä lojaaliudesta omiaan kohtaan. Paineet tasokokeelle olivat siis varsin kovat. Jos mokaan, niin valmistuminen siirtyy vuodella. Tasokoe kun on vain kerran vuodessa eikä uusintamahdollisuutta ole kuten tenteissä. Jos mokaan ensi vuonnakin, on jo pakko keksiä joku muu ammatti, sillä kun opintoaikaa on rajoitettu, niin loputtomiin ei ole mahdollisuutta yrittää. Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta. Tulokset heinäkuun lopussa. 23.05.2008 - 08:21
Takakansi:
Harry Potterin harteilla lepää suunnaton vastuu ja lähes mahdottomalta tuntuva tehtävä: hänen on etsittävä ja tuhottava loput Voldemortin hirnyrkit. Heinäkuun viimeisenä päivänä Harry täyttää seitsemäntoista vuotta ja tulee täysi-ikäiseksi. Hänen on jätettävä kodikas ja turvallinen Kotikolo ja seurattava polkua joka on hänelle viitoitettu. Koskaan ennen ei Harry ole tuntenut itseään näin yksinäiseksi. Hän on täynnä kysymyksiä, joiden ratkaisut ovat täysin hämärän peitossa. Ja aika käy vähiin, Voldemort joukkoineen on aivan Harryn kintereillä. Pystyykö Harry vastaamaan haasteeseen, jonka hän jo syntyessään sai? J. K. Rowlingin Harry Potter ja kuoleman varjelukset on hengästyttävä, koskettava ja henkeäsalpaavan jännittävä päätös seitsenosaiselle teossarjalle, joka on vavahduttanut koko maailmaa ja tuonut Tylypahkan velhokoulun osaksi miljoonien ihmisten elämää. Se on taikuutta, johon pystyy vain mestari. Oma arvio: Nyt se on ohi. Monivuotinen taivallus Harryn ja kumppaneiden kanssa. En voi väittää, etteikö oloni olisi varsin haikea (se on aina etenkin sarjojen päättyessä). Osa minusta toivoisi kiihkeästi jatkoa, mutta viisasta on kun Harryn vain antaa olla näin. Tämä arvio painottuu tähän päätöskirjaan, mutta varmasti hölisen koko Harry Potter -sarjasta noin ylipäätäänkin. Kun suljin Kuoleman varjelusten kannet, oli päällimmäisenä tunteena pettymys. Tässäkö se oli? Näinkö se nyt sitten loppuikin? Hetken asiaa sulateltuani en kyllä suostu kaatamaan syytä kokonaan Rowlingin niskaan. Kuoleman varjeluksille oli ladattu hirmuiset odotukset, kuten sarjojen päätösosille yleensä. Eikä minulla oikein ole edes parempaa ideaa siitä miten tarinan olisi pitänyt loppua. Ehkä oikeasti jonkun pääkolmikosta olisi pitänyt kuolla, mutta toisaalta... Harry Potter -sarja on pääasiallisesti satu, joka on suunnattu lapsille. Satujen pitää päättyä onnellisesti. Ja Harry Potter ja kuoleman varjelukset päättyi varsin onnellisesti, vaikka kuolemaa ja muuta traagisuutta mukana olikin.
Olisi mielenkiintoista tietää miksi Rowling päätyi tällaiseen ratkaisuun. Oliko se sattumaa vai tarkoitettu tietynlaiseksi lepyttelyksi kristillisiä piirejä kohtaan? Harry Potter -sarjahan ei juurikaan ole herättänyt innostusta voimakkaasti kristillisten lahkojen ja piirien parissa, vaan sitä on suorastaan syytetty lasten ja nuorten viettelystä saatananpalvontaan. Tässä viimeisessä osassa kiinnitin eniten huomiota myös kieleen, joka oli yllättävän kömpelöä! Jotkut pahikset oli pistetty puhumaan jonkin asteista puhekielen ja slangin sekoitusta, mikä ei kuulostanut lainkaan luontevalta. Jopa pääkolmikon dialogi tuntui ajoittain turhankin kankealta ja oudolta. En tiedä, johtuuko näkökulmani siitä, että aikaisempien osien lukemisesta on liikaa aikaa ja olen kasvanut/kehittynyt tiedostamaan kielen voimakkaammin kuin muutamia vuosia sitten. Kielellistenkin seikkojen takia sarja pitäisi lukea uudestaan alusta loppuun yhtä kyytiä. Näin siitä saisi paremman ja rehellisemmän kokonaiskuvan. Harry Potterin pariin palaan kuitenkin mielelläni. Onhan koko sarja ollut varsin vaikuttava ylläolevasta kriittisestä sävystäni huolimatta. Harry Potter -sarja on taitavasti rakennettu satukokonaisuus, jossa on hieno ja monimutkainen juoni. Rowling osaa kirjoittaa kerrassaan koukuttavaan tyyliin ja monenlaiset hahmot jaksavat pitää mielenkiintoa yllä. 12.05.2008 - 12:12
Takakansi:
Karma sukeltaa monikulttuuriseen todellisuuteen, joka on jo täällä. Tapahtumat levittyvät maailmanlaajuiselle näyttämölle Intiasta Jamaikalle, mutta romaanin keskiöön asettuu nykypäivän monikulttuurinen Helsinki. Marianne Backlén luo romaanissaan terävän, todellisuudentajuisen ja haastavan kuvan maahanmuuttajien elämästä Suomessa. Näkemys on illuusioton, jopa pessimistinen, mutta rehellisyydessään puhutteleva. Taidokkaasti rakennetun romaanin kahdeksan päähenkilöä toimivat vuoron perään kertojina. Kaikki he elävät jollain tavoin kulttuurien hankauskohdassa. Romaani puhuu identiteetistä ja alkuperästä, sopeutumisesta ja suvaitsevaisuudesta, sukupuolirooleista ja seksuaalisuudesta, rakkaudesta ja rakkauden rajoista. Lapsilla on tarinassa näkyvä rooli, ja valitettavan usein he joutuvat aikuisten konfliktien uhreiksi. Oma arvio: Monikulttuurinen kirja, mutta yllättävän yksipuolinen. Olisin toivonut edes yhtä näkökulmaa suomalaisen miehen ja maahanmuuttajanaisen liitosta (vaikka nämä lienevätkin harvinaisempia), mutta sellaista ei ollut tarjolla. Karma tutustutti kolmen perheen elämään ja sivusi useamman pariskunnan elämää pintapuolisesti. Yksikään liitto ei ollut onnellinen; miehet istuivat yökerhoissa/klubeilla kavereidensa kanssa ja iskivät nuoria vaaleita suomalaistyttöjä, ja vaimot hoitivat kotona lapsilaumaa ja tasapainoilivat mielenterveysongelmien kanssa. Pessimistisyyttä, jopa hienoista ironiaa, löytyi kirjasta yllinkyllin. Sen lisäksi ettei yksikään liitto ollut onnellinen, oli mukaan saatu ujutettua hyväksikäyttötyyppinen homosuhde ja tietenkin lapsikaappaus. Kuinka yllättävää! Paljastan sen verran, että pessimistinen linja pitää loppuun saakka. Onnellista loppua ei ole, vaan kaikki jää avoimeksi. Pidin lasten äänestä Karmassa. Kahden lapsikertojan äänet olivat uskottavasti rakennettu ja niistä kuulsi taitavasti lasten tunnetilat; hätä, välinpitämättömyys, pelko ja vankkumaton lojaalius vanhempia kohtaan. Backlén onnistui tavoittamaan tunnetason myös kirjoittaessaan lasten kohtalosta; kuinka vihaiseksi tulinkaan kun isä pisti poikapuoltaan turpaan tai kaappasi tyttären mukaansa. Kokonaisuudessaan Karma oli varsin mielenkiintoinen lähinnä aihepiirinsä ansiosta. Kahdeksan kertojan ratkaisu oli erinomainen, sillä yhden kertojan näkökulmaan olisi puutunut jo ennen romaanin puoltaväliä. Heikkoutena oli tuo ennaltaodotettavuus ja tietynlainen kliseisyys. Jäin myös miettimään, että onko todellisuus tosiaan noin pessimistinen, mitä Karmassa annetaan ymmärtää vai vaikuttaako siihen kirjailijan oma kokemus kariutuneesta avioliitosta jamaikalaisen kanssa? |
Kirjoittaja
Nimi Morre Kuvaus Erään perheellisen kirjallisuudenopiskelijan ja kirjoja harrastavan nuoren naisen pohdinnanomainen päiväkirja lukemistaan kirjoista - ja varmaan välillä vähän muustakin.  Pohjia
 
Uskontunnustusta
Kirjaimet eivät anna unta
Yö hakee luontoaan minusta Sen jäisten käärmeitten laulu Kurkussani kankea Joka tappaa kuolee itse Joka ei tapa tapetaan Lyhyt matka lihasta lihaan Näystä tekoon iäisyys Kieli on väkevä olento Sen tarinat elämää vahvemmat Puheet välissämme eläimiä, valtoja A. W. Yrjänä 2000, Rota |
Mielenkiintoisimpana pidin tasapainottelua Albus Dumbledoren lojaalisuuden kanssa. Koko sarjan loppua kohti mentäessä Rowling varsin taitavasti alkaa horjuttaa lukijan luottamusta Dumbledoreen. Jotain epäilyttävää siinä äijässä on. Onko Dumbledore hyvis vai pahis? Kuoliko hän ihan oikeasti? Kertakaikkisen kutkuttavaa ja olin revetä liitoksistani Kuoleman varjelusten kanssa, jossa tämä kyseenalaistaminen viedään huippuunsa asti pahamaineisen Rita Luodikon löytäessä epäilyttäviä asioita Dumbledoren menneisyydestä. Mattoa lukijan alla nitkutellaan taitavasti ja tietyllä tapaa Albus Dumbledoren kyseenalaistaminen saa kyseenalaistamaan kaikkea muutakin. Jos Dumbledoreen ei voi luottaa, niin keneen sitten voi? Harryn sokea usko Dumbledoren hyvyyteen on varsin liikuttavaa ja lukijana siihen reagoi varsin sarkastiseen sävyyn. Rowlingina olisin kuitenkin jättänyt Dumbledoren vielä enemmän epävarmaksi enkä paljastaisi hänen lopullisia syitään ja taustojaan kokonaan. Vaikka helppoahan minun täältä on viisastella mitä olisi ja ei olisi pitänyt tehdä.